Olen pitänyt taas hiljaiseloa nettikäyskentelystä. Tahatonta hiljaiseloa, jonka huomaa vasta, kun on jo monta viikkoa ollut poissa netin ihmemaasta ja mieltä alkaa kalvaa se kutkuttava tunne, joka kertoo sinun tekevän jotain väärin. Se tunne, jonka mukaan sinä et pidä riittävästi yhteyttä kontakteihisi - ystäviisi ja tuttaviisi(rati, riti, ralla). Se tunne, jota ei oikeastaan pitäisi edes olla olemassa. Se omituinen hulluus, joka syöksyy mielen syövereistä aluksi vain pienenä nalkuttavana noitana ja muuttuu pian koko kehoa hallitsevaksi perkeleeksi, joka ei päästä sinua otteestaan. Joka puolelta puristava aalto, joka syyllistää ja painostaa sinua olemaan sosiaalisempi, pitämään yhteyttä, olemaan "humaani". Mihin päädyn tämän oman elämäni demonin kanssa? Kirjoitanko joka päivä blogiini merkityksettömiä merkkijonoja, joiden merkityssisältö on punnittavissa vain herkimmällä vaa'alla? Kerronko joka päivä turhanpäiväisyyksistä, ihan vain siksi, että tuntisin tekeväni oikein? Että tuntisin olevani sosiaalinen?
Mikä on tämä itsestä kumpuava paha tahto, joka kerta toisensa jälkeen ottaa valtaansa ja alistaa tahtoonsa? Ja ennen kaikkea: mitä sille voi tehdä?

    Kun näihin kysymyksiin ei halua vastausta, etsiytyy ainoastaan oman kotinsa lämpöön ja sulkeutuu sinne. Toistellen hiljaa demonilleen: "Huomenna aloitan. Huomenna puhun ja kirjoitan - huomenna olen sosiaalinen." Mutta huominen ei koskaan tule. Huominen on aina yhden yön päästä.